Valtaeliitin uusherrasmiehet miesten tasa-arvon esteenä

Uusherrasmies viittaa käsitteenä feminismiä (syystä tai toisesta) tukeviin miehiin. Se ilmenee päällekkäin tai erillään perinteisestä naisia suojelevasta herrasmiesmäisyydestä. Kyseessä on muuntunut herrasmiesmäisyyden sisältö, usein yhteiskunnallisen tilanteen asettamien vaatimusten edessä. Uusherrasmiehet eivät useinkaan ole vakaumuksellisia feministejä tai ylipäätään perehtyneitä feminismin teoriaan. Erityisen houkutteleva uusherrasmiehen positio on poliittista menestystä tavoitteleville miehille. Miespoliitikoiden identifioituminen feminismin tukijoiksi onkin erityisen yleistä (ja käytännössä myös lähes pakollista) vasemmistopuolueissa ja melko yleistä oikeistopuolueissa.

Kun feminismiä pidetään tasa-arvon synonyyminä, feminismiä vastaan asettuminen olisi miespoliitikolle poliittinen itsemurha. Sama periaate pätee myös tieteen ja talouselämän valtaeliitin miehiin. Esko Kiesi asettui feminismiä vastaan ja kaikki tiedämme, miten hänelle kävi. Miesprofessorit saattavat puhua feminismiä vastaan kulissien takana, mutta julkisuudessa juuri kukaan heistä ei uskalla korottaa ääntään. Siitä he ovat toki tyytyväisiä, että naistutkijat on suljettu omiin laitoksiinsa, pois oikeaa tieteentekoa häiritsemästä. Uusherrasmiesmäisyys on rationaalinen ja instrumentaalinen valinta valtaeliitin miehille.

SDP:n puoluejohtajaehdokkaiden tentissä 2008 seitsemän ehdokasta (naiset ja miehet) identifioivat itsensä feministeiksi (Dooris 2008, s. 30). Feministeiksi identifioituivat Miapetra Kumpula-Natri, Erkki Tuomioja, Pia Viitanen Jutta Urpilainen, Tarja Filatov, Johannes Koskinen ja Kimmo Kiljunen; Jouko Skinnari ei identifioitunut feministiksi ja Ilkka Kantola äänesti tyhjää.

Turun Sanomien (2007) kyselyn mukaan ”eduskunnassa istuu ainakin 32 kansanedustajaa, jotka uskaltautuvat julkisesti tunnustautua feministeiksi. Heistä 22 on naisia ja 10 miehiä.”


”Feministi löytyy siis vähintään joka kuudennesta pulpetista Arkadianmäeltä. Tämä selvisi Turun Sanomien kyselystä, joka tehtiin toukokuussa. Kansanedustajilta kysyttiin, ovatko he feministejä.

Vastaus saatiin lähes puolelta edustajista. Lukuihin eivät sisälly ne edustajat, jotka ovat muissa yhteyksissä julistautuneet feministeiksi: esimerkiksi turkulainen kulttuuriministeri Stefan Wallin (r), joka kutsuu itseään radikaaliksi feministiksi.

Vastausten perusteella naisfeministejä on demareissa, kokoomuksessa, vasemmistoliitossa, vihreissä, Rkp:ssä – muttei keskustassa. Sen sijaan kolme keskustamiestä julistautuu feministiksi, heidän joukossaan Juha Mieto.

– Miehet ovat oikeita vellihousuja naisiin verrattuna, entinen hiihtokuningas kirjoittaa.

Miesfeministejä ilmoittautui keskustan lisäksi kokoomuksesta, vihreistä, demareista ja vasemmistoliitosta.”


Herrasmiesmäisyyden diskurssien mukaan miehen tulee suojella naisia vakavissa onnettomuuksissa ja katastrofeissa, mikä ilmenee erityisesti sodan kontekstissa, jossa miessotilaiden tendenssinä on suojella naissotilaita. Poliitikot ja kenraalit pyrkivät pitämään naiset pois etulinjasta, mikä tekee herrasmiesmäisyydestä osan julkista hallintoa. Sama herrasmiesmäisyyden perinne ilmenee naisten alhaisemmissa tuomioissa ja naisten terveydenhuoltoon käytetyissä määrärahoissa.

Osmo Kontulan (1995) mukaan naiset ovat pyrkineet esiintymään sukupuolten välisen kamppailun uhreina. Miehet eivät ole juurikaan vastanneet naisten syytöksiin siksi, että miehet on koulutettu herrasmiehiksi. Herrasmiesmäisyyteen kuuluu, että naista ei saa kohdella huonosti, eikä naisten kanssa saa tapella. Miehet eivät kykene reagoimaan tasa-arvopolitiikan kentän uuteen tilanteeseen, jossa nainen ei enää välttämättä olekaan suojelua kaipaava ja heikko. Monilla naisilla ei sen sijaan ole ollut tällaisia herrasmiesmäisyydestä seuraavia hyvien tapojen mukaisia pidäkkeitä kun he kamppailevat miesten kanssa.

Miesliike on käyttänyt ilmaisua ”perverssi herrasmiesmäisyys” kuvaamaan vallassa olevien miesten ylläpitämiä käytäntöjä, jossa naisia pidetään hyvin hauraina ja heidät asetetaan korokkeelle tarjoamalle naisille monenlaisia erikoiskohteluja. Miesliikkeen mukaan vallassa olevat miehet syyllistyvät ”perverssiin herrasmiesmäisyyteen” päästäkseen naisten suosioon. Siten miehet itse ovat keskeisiä syyllisiä naisten parempaan kohteluun.

Driscollin & Davisin (2009, 80) mukaan herrasmiesmäisyys itsessään on paradoksaalisesti sen ajatuksen takana, että emme enää ole herrasmiehiä. Herrasmiehet vahvistavat sellaisia diskursseja, joissa muut miehet näyttäytyvät syyllisinä – silloin herrasmies pääsee osoittamaan valmiutensa suojella naisia. Siksi herrasmiesten intressissä onkin tukea radikaalifeminismille tyypillisiä naisalistuksen diskursseja. Herrasmiesmäisyys piilottaa itse itsensä ja maalaa kuvan päinvastaisesta tilanteesta, jossa miehet eivät enää ole herrasmiehiä.
On herrasmiesmäistä sanoa, että miehet eivät enää ole herrasmiehiä.
Tosiasia on, että naisten ja feministien suosioon pyrkiminen on hyödyllisempää valtaeliitin miehille kuin miesliikkeen puolustaminen. Kun poliittisessa, tieteellisessä tai taloudellisessa vallassa olevat miehet eivät halua tai uskalla sanoa mitään miesliikkeen puolesta ja asettua feminismin dominaatiota vastaan, miesliikkeen eteneminen on hankalaa.

Lähteet:

Driscoll, Richard & Davis, Nancy Ann. 2009. You Still Don’t Understand: Typical Differences between Men and Women – and How to Resolve Them. Tennesee: Westside.

Kontula, Osmo. 1995. Miehen roolit. Teoksessa O. Kontula, T. Parviainen ja R. Säntti (toim.): Miehen terveys: Maskuliinisuuden onni ja kirous Tampere: Kirjayhtymä. 171–184.

henrylaasanen
Sitoutumaton Jyväskylä

"Jos vaihtoehtoina ovat rikokset, itsemurha, psykoosi ja Laasanen, miksi Laasanen on niin kovin huono vaihtoehto?" (tuukkavirtaperko)

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu