*

Henry Laasanen Kirjoituksia miesten tasa-arvosta ja pariutumisesta

Tasa-arvo-ongelmat sosiaalisina konstruktioina

Tasa-arvo-ongelmien sosiaalisella konstruoinnilla tarkoitetaan ongelmien määrittelyn prosessia ja määritelmien ”myymistä” suurelle yleisölle. Ryhmä, joka kykenee rakentamaan ja promotoimaan menestyneimmän kuvauksen ongelmista, saa edun kamppailussa yhteiskunnan tärkeimpien ongelmien sisällön määrittelyssä. Yhteiskunnan resurssit suunnataan noiden ongelmien ratkaisemiseksi. Pelkän ongelma-väitteen esittäminen ei riitä; lisäksi on kyettävä vakuuttamaan kuulijat siitä, että ongelma on oikeasti olemassa ja että se on merkittävä ongelma.

Ongelmien tutkimuksen päähaarat ovat objektivistinen ja subjektivistinen. Taustalla piilee jako realismin ja idealismin välillä. Keskeinen kysymys on se, tekeekö ongelmasta ongelman sen ihmisille aiheuttama kärsimys (objektivismi) vai asiaan kohdistettu huoli (subjektivismi)? Missä tahansa yhteiskunnassa on lukuisa joukko asioita, joita voidaan pitää ongelmina, mutta niin ei kuitenkaan aina tehdä. Jonkin merkittävän toimijan pitää ensin vaatia ongelman tunnustamista.

Ongelma-vaatimusten esittäminen voidaan nähdä retorisena toimintana, jossa moraaliurakoitsijat pyrkivät saamaan laatimansa tilanne- ja ongelmamäärittelyn yleisesti hyväksytyksi. Sosiaalisen ongelmien määrittelyssä on kyse kamppailusta, jossa erilaiset yhteiskunnalliset eturyhmät taistelevat vaatimustensa puolesta. (Hakkarainen 2004.) Myös tasa-arvoa käsittelevä puhe voidaan ymmärtää joko yhteiskunnallisen todellisuuden heijastukseksi tai ideologiaksi siitä, mitä tasa-arvon tulisi olla. (Holli 2002, 12).

Erityisen vaikutusvaltaisia ovat ne toimijat, jotka kykenevät valloittamaan pääasiantuntijan aseman huolenaiheen arvioinnissa. Ongelman omistajuus on eräs käsite, jolla kuvataan hallitsevan määrittelyauktoriteetin kykyä ja valtaa vaikuttaa ongelman julkiseen muotoiluun. Tiedotusvälineillä on merkittävä rooli sosiaalisten ongelmien konstruoinnissa. Tiedotusvälineillä on eräänlainen portinvartijan rooli: se katsoo, kuka pääsee esittämään käsityksiään ongelmista ja millä laajuudella. Tuo valikointimahdollisuus on yhteiskunnallisesti merkittävää vallankäyttöä. (Hakkarainen 2004, 259–260).

Ihmisten tai ihmisryhmien välillä on lukemattomia eroja, jotka voidaan konstruoida tasa-arvo-ongelmiksi monilla eri tavoilla. On myös olemassa useita erilaisia tasa-arvon periaatteita, jotka ovat ristiriidassa keskenään. On vaikea sanoa, mikä tasa-arvokriteeri on toista oikeudenmukaisempi. Pitäisikö tasa-arvon koskea palkkoja, elinikää, asumista tai jotain muuta lukemattomista elämänalueista ja minkä ryhmien välille tasa-arvon pitäisi vallita? Tasa-arvo-ongelmia käsittelevien väitteiden esittäjällä tuleekin olla käsitys siitä, (1) minkä ryhmien välillä tasa-arvon tulisi vallita, (2) millä elämänalueilla ryhmien tulisi olla tasa-arvoisia ja (3) mitä tasa-arvon määritelmiä ja periaatteita tulisi soveltaa. Mikä hankalinta, tiede ei kykene kertomaan, miten tasa-arvo tulisi konstruoida ”oikein”.

Kuusipalon (2002, 220) mukaan se, että on tasa-arvoinen jonkun kanssa, ei ole ennalta annettua, vaan politiikan tulosta. Keskeistä on se, kenellä on valta määritellä se normi, jota vastaan tasa-arvon toteutuminen määritellään. Hollin mukaan usein sanotaan, että ”meillä on jo tasa-arvo”. Tuollaiset lauseet pitävät sisällään erilaisia – tiedostettuja ja tiedostamattomia – ideologisia käsityksiä siitä, mitä tasa-arvon tulisi tarkoittaa. Marxilaisvaikutteisesta näkökulmasta voidaan ajatella, että yhteiskunnassa pidetään yllä sellaista ideologiaa, että tasa-arvo on jo saavutettu. Se tuudittaa alistetut ryhmät (naiset) tasa-arvon kuvitelmaan ja estää heitä havaitsemasta rakenteellista syrjintää ja omien toimintamahdollisuuksien kaventamista. (Holli 2002, 12.) Miesliikkeen näkökulmasta katsottuna tilanne näyttää päinvastaiselta. Miesliikkeen mukaan yhteiskunnassa ylläpidetään sellaista ideologiaa, jonka mukaan naiset ovat miehiä epäedullisemmassa asemassa, vaikka todellisuudessa miesten asema on monilla tavoin naisten asemaa huonompi.

Kuusipalo (2002) korostaa, että tasa-arvo ei ole yksiselitteinen käsite – tasa-arvolla saatetaankin perustella aivan vastakkaisia toimenpiteitä. Esimerkiksi sukupuolikiintiöitä voidaan yhtä lailla vastustaa kuin kannattaa tasa-arvon varjolla. Hollin (2000) mukaan tasa-arvosta puhuminen on myös ylittänyt aiemmat jakolinjat edistyksellisten ja konservatiivien välillä. Kaikki tuntuvat puhuvan tasa-arvosta ja kannattavat sitä, vaikka tarkoittavatkin termillä hyvin erilaisia asioita. Tasa-arvo on nykypäivänä retorinen käsite, jonka varjolla voidaan edistää miltei mitä aatetta tahansa. Kaikille varteenotettaville ideologioille on tyypillistä kuvata itsensä ”oikean” tasa-arvon kannattajiksi ja leimata muut ideologiat epätasa-arvon tai väärän tasa-arvon kannattajiksi.

Eri ideologioilla on toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mikä on tasa-arvoinen tilanne sukupuolten välillä. Esimerkiksi käsitykset traditionaalisen ydinperheen tasa-arvoisuudesta voivat vaihdella eri ideologioiden välillä. Konservatiivit saattaisivat sanoa, että ”traditionaalisessa ydinperheessä ei ole mitään tasa-arvo-ongelmaa, koska niin asian pitääkin olla”. Feministit saattaisivat sanoa, että ”eräs ydinperheen tasa-arvo-ongelma on kotiäidin taloudellinen riippuvuus miehestä”.  Miesliike saattaa puolestaan esittää, että ”tasa-arvo-ongelma on itse asiassa aviomiehellä, joka joutuu elättäjän roolissaan eristetyksi perheestään, ansaitsemaan rahaa, jonka muut käyttävät”. Käsitys traditionaalisen ydinperheen tasa-arvosta tai sen puutteesta voidaan siten konstruoida monilla eri tavoilla.

Myös asevelvollisuuden tasa-arvoisuus tai epätasa-arvoisuus voidaan tulkita eri tavoilla. Jos armeija ajatellaan (joidenkin feministien tavoin) miesten dominaatiota ylläpitäväksi ”miehisyyden viimeiseksi linnakkeeksi”, sitä voidaan pitää naisten tasa-arvo-ongelmana. Silloin tasa-arvoon päästään sallimalla naisten pääsy armeijaan. Jos taas asevelvollisuutta pidetään miesliikkeen tavoin vankeuden uhalla ylläpidettynä palkattomana orjatyönä, asevelvollisuutta voidaan pitää miesten tasa-arvo-ongelmana. Väite asevelvollisuudesta miesten tasa-arvo-ongelmana voidaan myös neutralisoida sanomalla, että ”kokonaisuus huomioiden tasa-arvo-ongelmaa ei ole, koska naiset synnyttävät.”

Suhtautuminen väkivaltaan tasa-arvo-ongelmana riippuu siitä, millaisesta perspektiivistä käsin väkivaltaa tarkastellaan. Feministien suosiman sukupuolittuneen väkivallan paradigman mukaan miehet käyttävät väkivaltaa dominoidakseen naisia. Silloin tasa-arvo-ongelmaksi voidaan nimetä naisiin kohdistuva väkivalta. Miesliike pyrkii sen sijaan osoittamaan, että suurin osa väkivallan uhreista on itse asiassa miehiä. Suuremman uhrimäärän perspektiivistä katsottuna väkivaltaa voidaankin pitää miesten tasa-arvo-ongelma.

Myös ongelmien kausaalisella selityksellä on tärkeä merkitys sen kannalta, pidetäänkö jotakin asiaa tasa-arvo-ongelmana. Voidaan esimerkiksi kysyä, mikä on miesten lyhyemmän eliniän kausaalinen syy? Onko se miesten oma syy, biologinen vääjäämättömyys vai johtuuko se yhteiskunnan miehiä sortavista rakenteista? Jos miesten lyhyempää elinikää pidetään miesten omana syynä, miehille voidaan esittää vaatimus ryhdistäytyä ja muuttaa elintapojaan terveellisemmiksi. Jos syyn ajatellaan olevan biologiassa, niin asialle ei välttämättä edes voi tehdä mitään. Jos taas miesten lyhyemmän eliniän ajatellaan johtuvan miehille epäedullisista rakenteista, kuten miesten sosiaalistamisesta epäterveelliseen maskuliiniseen rooliin, voidaan esittää legitiimejä vaatimuksia miesten aseman parantamiseksi tasa-arvopolitiikan avulla.  Jos miesten ongelmia ei pidetä luonnollisena biologisena ilmiönä tai miesten itsensä aiheuttamina, niillä on potentiaalia tulla poliittisiksi tasa-arvo-ongelmiksi.

On myös syytä huomata, että viitekehyksenä käytetty teoria sukupuolijärjestelmästä määrittää usein jo etukäteen, miten naisten ja miesten välinen valtasuhde tulkitaan. Esimerkiksi feministisen patriarkaattiteorian viitekehyksestä katsottuna lähes kaikki sukupuolten väliset suhteet näyttävät helposti naisia alistavilta. Patriarkaattiteoriasta käsin voi olla vaikea edes kuvitella, miten etuoikeutettu ja vallassa oleva sukupuoli voisi olla sorrettu. Miesliikkeen suosima sukupuolirooliteoria kiinnittää puolestaan huomion maskuliinisuuden miehille aiheuttamiin kustannuksiin, jotka näyttävät helposti feminiinisyyden naisille tuottamia kustannuksia suuremmilta.

Lähteet:

Hakkarainen, Pekka (2004). Sosiaalisten ongelmien määrittely – sosiaalisen konstruktionismin näkökulma sosiaalisiin ongelmiin. Teoksessa Kantola, Ismo, Koskinen, Keijo, Räsänen, Pekka (toim.):  Sosiologisia karttalehtiä. Tampere: Vastapaino, 253–266.

Holli, Anne Maria. 2002. Suomalaisen tasa-arvopolitiikan haasteet. Teoksessa A. M. Holli, T. Saarikoski ja E. Sana Tasa-arvopolitiikan haasteet. Helsinki: WSOY. 12–31

Kuusipalo, Jaana. 2002. Mitä on se tasa-arvo, jota tasa-arvopolitiikka tavoittelee? Teoksessa A. Holli, T. Saarikoski ja E. Sana (toim.): Tasa-arvopolitiikan haasteet. Helsinki: WSOY. 208–220.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Esa Kärnä

Kaikki tasa-arvoa koskevat tulkinnat ovat väistämättä subjektiivisia, koska tulkitsijoina on miehiä ja naisia. :)

Make10 (nimimerkki)

Kiitoksia Henry, kristallinkirkasta

Mediatutkija (nimimerkki)

Erinomaista analyysiä Henry!

Juuri tämäntyyppisestä ongelmasta on kysymys.

Julkisuuden tai median hyödyntämisessä myös mediavallan, vaikuttamisen sekä -vaikutusten teoriat ovat mielenkiintoinen lähestymistapa lähestyä asiaa. Muun muassa vaikenemisen kehän (spiral of silence) sekä mediahegemonian ideat selittävät erityisesti sitä prosessia miten mediassa toisaalta valikoidaan ja kuoliaaksi vaietaan tiettyjä teemoja.

Kiitoksia analyysistäsi.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset