*

Henry Laasanen Kirjoituksia miesten tasa-arvosta ja pariutumisesta

Konservatiivien ja feministien diskurssikoalitio

  • Konservatiivien ja feministien diskurssikoalitio

Tarkastelen tässä kirjoituksessa feminismin ja konservatiivien ”epäpyhää” liittoumaa Maarten Hajerin käsitteiden ”tarinalinja” (storyline) ja ”diskurssikoalitio” avulla.

Tarinalinja

Käsite ”tarinalinja” sijaitsee lähellä diskurssin käsitettä, mutta se pyrkii tuomaan diskurssin käsitettä paremmin ilmi sen, että ihmiset omaksuvat tietoa yksinkertaistettujen tarinoiden muodossa, joissa toimijoita asetetaan erilaisiin subjektipositioihin. Tarinalinjoja tuottamalla ryhmät pyrkivät edistämään omaa poliittista agendaansa. Jos eri ryhmien tarinalinjoista löytyy riittävästi niitä yhdistäviä tekijöitä, kuten samankaltaisia subjektipositioita, tarinalinjat voivat liittyä yhteen ”diskurssikoalitioksi”, joka toimii välineenä saman poliittisen päämäärän saavuttamiseksi, vaikka ideologioilla ei olisi mitään muuta yhteistä keskenään.

Hajerin (1995) mukaan dominoivien ideologioiden diskurssit leviävät tarinalinjojen muodossa. Monimutkaiset ilmiöt tiivistyvät tarinalinjoissa helposti omaksuttaviksi ja uskottaviksi kertomuksiksi, joihin sisältyy analogioita, metaforia, kliseitä ja valikoituja käsitteitä. Tarinalinja vähentää todellisuuden kompleksisuutta tuomalla useita toisistaan erillään olevia elementtejä koherentisti toistensa kanssa yhteen.

Subjektipositiot

Keskeistä tarinalinjoissa ovat niiden tarjoamat subjektipositiot. Subjektipositiolla tarkoitetaan sitä, että ihminen sijoitetaan ja hän myös itse sijoittaa itsensä johonkin käytössä olevan tarinalinjan (diskurssin) tarjoamaan asemaan. Esimerkkinä subjektipositioita tuottavasta tarinalinjasta Hajer (1995, 13) käyttää ”happosadetta”: on happosateesta kärsijät, sen aiheuttajat ja ongelman ratkaisijat. Tarinalinja happosateesta jakaa syyllisyyden tietyille toimijoille, joille muodostuu moraalinen velvollisuus korjata tekemänsä vahinko. Kärsijöille muodostuu moraalinen oikeus kompensaatioon ja ongelman ratkaisijoista tulee tarinan sankareita. Tarinalinja on siten merkittävä vallan käytön väline, koska se antaa argumentatiivisia ammuksia asiansa puolustamiseksi. Se on väline, jonka kautta käsitys syyllisyydestä ja vastuusta välittyvät.

Tarinalinjan voima piilee siinä, että se kuulostaa suurin piirtein oikealta. Se miksi argumentti kuulostaa oikealta, ei riipu siitä, että väite on faktisesti oikea, vaan millainen luottamus kuulijalla on argumentin esittäjän auktoriteettiin ja niihin käytäntöihin, joissa argumentti esitetään ja miten hyvin argumentti sopii henkilön omaan identiteettiin. Metaforat, analogiat ja kliseet vetoavat kollektiiviseen syyllisyyden kokemiseen. Nuo pinnalliset ja epämääräiset diskursiiviset käytännöt ovat diskursiivista sementtiä, jotka luovat keskustelualustan toimijoille, joiden ymmärrykset tilanteesta vaihtelevat. Tarinalinja kerää yhteen tietoa, asemoi toimijat ja lopulta tuottaa diskurssikoalition tietylle politiikan alueelle. (Hajer 1995, 63.)

Diskurssikoalitio

Tarinalinjat johtavat diskurssikoalitioiden syntymiseen, jossa tietyt tarinalinjat vetävät toimijoita yhteen heidän yhteisten intressiensä takia (Hajer 1995, 12–13). Diskurssikoalitio ei liity yksittäiseen henkilöön, vaan niihin käytäntöihin, joissa henkilöt käyttävät hyväkseen tarinalinjoja.

Diskurssikoalition voidaan sanoa dominoivan jotakin politiikan aluetta, jos kaksi ehtoa täyttyy: (1) diskurssikoalitio dominoi puheavaruutta, jolloin keskeiset toimijat on pakotettu omaksumaan diskurssin retorinen valta ja (2) diskurssikoalitio ilmenee institutionaalisissa käytännöissä, jolloin aktuaalinen poliittinen prosessi etenee diskurssin viitoittamaa tietä. Taistelu diskursiivisesta hegemoniasta käydään Hajerin mukaan toimijoiden muodostamien koalitioiden välillä. (Hajer 1995, 12–13)

Diskurssikoalitiot poikkeavat muista koalitioista siten, että koalition osanottajilla ei välttämättä ole samoja päämääriä. Siihen kuuluvia toimijoita ei välttämättä yhdistä muu kuin kyseinen poliittinen projekti. Hajerin mukaan diskurssikoalitiot ovat seurausta diskurssien yhtäläisyyksistä (discursive affinities). Kaksi diskurssia voi sisältää niin läheisen kognitiivisen rakenteen, että ne kuuluvat yhteen. Kamppailussa diskursiivisesta hegemoniasta tarinalinjat toimivat diskursiivisena sementtinä, joka pitää diskurssikoalition yhdessä. (Hajer 1995, 56–63.)

Dominoivat tarinalinjat tarjoavat ihmisille subjektipositioita, joista ihmisten on ammennettava omansa, koska muita varteenotettavia subjektipositioita ei välttämättä edes ole tarjolla. Tarinalinjan tarkoituksena on esittää ideologian intressejä edistävä diskurssi retorisesti uskottavalla tavalla, sen sijaan, että monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä yritettäisiin kuvata eksaktilla tavalla. Tarinalinja on erityisen hyödyllinen poliittisten vaateiden perustelemisessa, mitä seikkaa myös tasa-arvo ja sukupuoli-ideologiat voivat käyttää hyväkseen (vrt. Vehmas 2002).

Konservatiivinen tarinalinja

Historiallisesti tarkastellen keskusteluja sukupuolijärjestelmästä on hallinnut konservatiivinen tarinalinja, joka on rakentunut sukupuoliroolien tärkeyden korostamiselle ja erityisesti miessankarin roolin ylläpidolle. Maskuliinisuutta voidaan ylläpitää sellaisten tarinalinjojen avulla, jotka korostavat miehekkäiden tekojen sankarillisuutta ja epämiehekkäiden tekojen häpeällisyyttä. Naisille konservatiivisessa tarinalinjassa on yleensä ollut tarjolla vain sivuosan esittäjän subjektipositioita, kuten seksuaalisen palkinnon tai äidin roolit.

Konservatiivisessa tarinalinjassa kärsijöiden subjektipositiossa ovat tyypillisesti naiset, lapset tai yhteisö. Ongelmien aiheuttajan subjektipositiossa voi olla monenlaisia uhkia: roistot, pedot, luonto jne. Ongelmien ratkaisijan subjektipositio on varattu miessankarille ja tyypillisesti tarinan aikana pojasta kasvaa mies. Tarjolla myös epäkiitollinen epämiehekkään miehen subjektipositio niille miehille, jotka eivät kykene täyttämään maskuliinista sankarin roolia. Tuohon subjektipositioon jäävät pelkurit, homot, ”pojat”, nahjukset, nössöt ja valittajat. Heidän osansa on häpeä. Konservatiivisessa tarinalinjassa miesten elämillä on väliä erityisesti silloin, kun he ovat joko sankareita, jotka ovat pelastamassa meitä tai roistoja, jotka häiritsevät rauhaamme (Farrell 2000).

Konservatiivinen tarinalinja uusinnetaan edelleen lukemattomissa elokuvissa, kirjoissa, balladeissa, westerneissä jne.

Valta- ja uhrifeministinen tarinalinja

Konservatiivisen tarinalinjan tilalle on kuitenkin noussut muita vaihtoehtoja. Keskeiseksi haastajaksi ovat nousseet feministiset tarinalinjat, jotka voidaan jakaa Wolfin (1993) tapaan valta- ja uhrifeministisiin tarinalinjoihin. Uhrifeminismi identifioi naiset ilman valtaa oleviksi ja kehottaa naisia ottamaan uhrin subjektiposition. (Wolf 1993, xvii, 148–149.) Valtafeminismi on uhrifeminismin vastakohta (Wolf 1993, 149–150).

Valtafeministinen tarinalinja korostaa, että naiset ovat yhtä kykeneviä sankaritekoihin kuin miehetkin, mikä kyseenalaistaa konservatiivisessa tarinalinjassa naisille asetetut sivuosanesittäjän roolit. Niiden tilalle valtafeminismi pyrkii asettamaan uusia naisten aktiivista toimijuutta korostavia naissankarin subjektipositioita.

Uhrifeministinen tarinalinja on erityisen hyödyllinen tasa-arvopolitiikan kentällä. Uhrifeministisessä tarinalinjassa kärsijän subjektipositio on naisilla, kun taas ongelmien aiheuttajan subjektipositio jää miehille, patriarkaatille tai maskuliinisuudelle. Konservatiivinen tarinalinja tuottaa samankaltaisia subjektipositioita kuin uhrifeministinen tarinalinja. Kummassakin kärsijöinä ovat tyypillisesti naiset ja ongelmien aiheuttajina tyypillisesti miehet. Konservatiiviset ja uhrifeministiset tarinalinjat kykenevätkin tuolta osin yhdistymään diskurssikoalitioksi, joka jakaa samoja poliittisia tavoitteita naisten suojelemiseksi.

Konservatiivien ja feministien diskurssikoalitio

Feministien ja konservatiivien diskurssikoalitiolla voidaan selittää feminismin vahva asema valtioideologiana yhteiskunnan voimakkaista antifeministisistä virtauksista huolimatta. Feministisissä ja konservatiivisissa tarinalinjoissa löytyy keskeisiä niitä yhdistäviä subjektipositioita, jotka sulautuvat yhdenmukaisiksi poliittisiksi tavoitteiksi.

Malmi (2009, 224–234) yhdistää tietyt meemit, diskurssit ja paradigmat miehiin kohdistuvan syrjinnän tai miesvihamielisyyden keskeiseksi syyksi. Malmin mukaan seksismi, feminismi ja hyvinvointivaltion ideologia muodostavat opportunistisen diskurssikoalition, joka hyödyttää feminismiä ja hyvinvointivaltiota. Yhdysvaltalaisen miesjärjestön ”The national coalition for men” (2009) mukaan feminismi on instituutio, joka jättää huomiotta miesten tarpeet ja luonnon, samalla kun se edistää naisten etuoikeuksia ja naisten suojelua. Miesten oma instituutio on herrasmiesmäisyys (chivalry), joka jättää miesten tarpeet ja miesten luonnon huomiotta ja edistää naisten etuoikeuksia ja naisten suojelua. Siten feminismillä herrasmiesmäisyydellä on yhteiset tavoitteet.

Konservatiivinen ja feministinen tarinalinja jakavat samankaltaisia subjektipositioita (KUVIO). Kummassakin tarinalinjassa kärsijöinä ovat tyypillisesti naiset ja ongelmien aiheuttajina tyypillisesti miehet. Vain ratkaisijan subjektipositiot poikkeavat toisistaan merkittävästi. Konservatiivisessa tarinalinjassa ongelmien ratkaisijaksi asettuu miessankari, kun taas feministisessä tarinalinjassa ongelmien ratkaisijana on feminismi. Tarinalinjat ovat kuitenkin riittävästi toistensa kaltaisia, joten ne kykenevät sulautumaan yhdenmukaisiksi poliittisiksi tavoitteiksi. Diskurssikoalitio tarjoaa miehille houkuttelevan muuntuneen sankarin subjektiposition, jossa miessankari vaihtuu feminismiä puolustavaksi uusherrasmieheksi.

Uusherrasmiehisyyttä voidaan kuvata ”modernin hyvinvointivaltion hegemoniseksi maskuliinisuuden muodoksi”. Se edustaa arvosttuinta tapaa olla mies, jonka erityisesti poliittinen mieseliitti on omaksunut.

Vaikka feminismillä ja konservatismilla on merkittäviä eroja suhtautumisessa sukupuolirooleihin, ne kykenevät kuitenkin yhdistymään siinä ajatuksessa, että naiset ovat erityisesti suojelua kaipaava ryhmä. Erityisesti uhrifeminismi sopii hyvin yhteen konservatismin kanssa. Yhdessä ne muodostavat ”naisten suojelemisen ideologian”, jossa naiset nähdään erityisen paljon apua tarvitsevana ryhmänä.

Yhteiskunnassa vallitsee käsitys siitä, että naiset ovat kaltoin kohdeltuja, mikä johtaa herrasmiesmäiseen naisten suosimiseen. Väite ”miehet alistavat naisia” sisältää ajatuksen siitä, että naisille pitää tarjota enemmän etuja, suojelua, oikeuksia ja rahaa. Argumentti naisten alistetusta asemasta on siten vaatimus harrasmiesmäisyyden lisäämiseksi yhteiskunnassa. (Driscoll & Davis 2009, 80.) Tuollainen vaatimus vetoaa erityisesti konservatiivisiin herrasmiehiin, joille feminismin tukeminen tarjoaa houkuttelevan vaihtoehdon feminismin dominoimassa suhdanteessa.

Mieseliitin ja naisten välisen koalition seurauksena naisia suosiva seksismi pysyy vaikutusvaltaisena paradigmana, joka ilmenee sellaisina meemeinä, jotka ylläpitävät naisia suosivaa herrasmiesmäistä käytöstä. Se johtaa herrasmiesmäiseen huonommin menestyneiden miesten syrjintään. Esimerkiksi miespoliisit voivat tarjota naisille paremman kohtelun heidän sukupuolensa takia. Herrasmiesmäisyyden diskurssien seurauksena syntyy myös käsitys siitä, että maanpuolustus on jokaisen miehen velvollisuus. Asevelvollisuuden kautta tapahtuva syrjintä saa tukea niistä seksistisistä stereotyypeistä, joiden mukaan naiset ovat heikkoja ja hauraita sekä soveltuvia erityisesti lastenhoitoon. Miehistä luodaan puolestaan stereotyyppi vahvoina, rohkeina, aggressiivisina, mikä sopii paremmin spartalaisen sotilaan elämään. Se johtaa hyvinvointivaltiossa käytäntöihin, joissa tavoitteena on naisten suojeleminen. (Malmi 2009, 186, 198.)

Konservatiivisten ja feminististen miehiä demonisoivien diskurssien keskeinen ero piilee siinä, että konservatiivien seksistiset diskurssit ovat essentialistisempia. Konservatiivisissa diskursseissa miesten pahuus on seurausta testosteronista ja geeneistä. Feminismissä miesten pahat teot ovat yleensä seurausta sosialisaatiosta. Seksististen herrasmiesten ja profeminististen tutkijoiden on joka tapauksessa helppo löytää konsensus siitä, että miehet ovat naisia väkivaltaisempia ja että nimenomaan naisia tulee suojella väkivallalta. Siksi kaikkien miesten tulisi käyttäytyä herrasmiesmäisesti naisia kohtaan. Feminismistä tuttu ilmaisu ”naisiin kohdistuva väkivalta” vetoaa sekä konservatiivisiin herrasmiehiin että profeministeihin. Konservatiiviset herrasmiehet ottavat tuollaiset diskurssit innokkaina vastaan, koska heidän mielestään miehen tehtävä on suojella naisia ja tarjota heille erikoiskohtelu kaikissa konteksteissa. Se johtaa naisiin johtuvan väkivallan vastaisiin kampanjoihin. Huonommaksi katsotussa asemassa olevan sukupuolen auttaminen saa tukea myös hyvinvointivaltiolta ja liberaalifeminismiltä. (Malmi 2009, 263.)

Maskulistien dilemma

Maskulistit ovat hankalassa tilanteessa yrittäessään edistää omaa uhrimaskulistista tarinalinjaansa, sillä konservatiivien ja uhrifeministien diskurssikoalitio dominoi uhrikeskusteluja yhteiskunnassa. Clatterbaughin (1997, 199) mukaan maskulistit ovat ideologisella ”ei kenenkään maalla”. Miesten asettaminen uhriksi ei vetoa sen enempää konservatiiveihin kuin feministeihinkään. Konservatiivien näkökulmasta katsottuna maskulistit yrittävät asettaa miehet epämiehekkään valittajan subjektiopositioon. Toisaalta maskulistit yrittävät ”varastaa” uhrifeministeiltä naisille varatun kärsijän subjektiposition, mikä asettuu feminismin tavoitteita vastaan. Siten feministitkään eivät yleensä ota maskulistista tarinalinjaa innokkaina vastaan. Houkuttelevan tarinalinjan generoiminen onkin maskulisteille vaikeasti ratkaistava ongelma.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Esa Härkönen

Eli suomeksi. Vanhoja herrasmies-sääntöjä noudattavat profeministit ja feministit sopivat keskenään kuin tappi reikään. Kärsijöitä ovat vanhoja arvoja arvostavat alipalkatut naisihmiset ja peruspertit, joiden palkka riittää just ja just asumiseen, ruokaan ja kaljaan.

Käyttäjän MikkoAhola kuva
Mikko Ahola

Rasistinen tarinalinjojen diskurssikoaliitio yhdistää maahanmuuttajien uhat. Rasistit vetoavat toisaalta tarinoihin, joissa ulkomaalainen mies nähdään naisten raiskaajina, jolloin vahvojen miesten tehtävänä on sankarillisesti pelastaa naiset ulkomaalisen raiskaaja/maahanmuuttajan kynistä. Toisaalta vielä yleisempi tarinalinja on maahanmuuttajanainen, jonka ulkomaalainen maanmies pakottaa väkivalloin seksityöläiseksi. Sankarina toimii eliitin herrasmies, joka komentaa sankaripoliisit estämään köyhien miesten (43 % pienituloisista miehistä elää ilman naista, vastaavasti vain 2 % hyvätuloisista) tilapäistä seksinostoa.

Näin kaksi rasistista tarinalinjaa muodostavat diskurssikoaliition, jonka subjektit ovat eri ryhmiä.

Käyttäjän MikkoAhola kuva
Mikko Ahola

Minua on mietityttänyt uusi sankarihahmo Lisbet Salander Stieg Larssonin Millenium trilogiasta. Salanderiahan on hahmona kuvattu myös aikuiseksi kasvaneeseen Peppi Pitkätossuun. Esipunkkari Peppi Pitkätossuhan on ollut kulttuurissamme ristiriitainen hahmo, väkivahva tyttö, joka käyttäytyy kuin villi poika. Ruotsissa Peppi Pitkätossu oli välillä jo puoliksi kielletty, koska oli lapsille liian kapinallinen roolimalli.

Toisaalta Salanderin hahmo kuvataan neljätoistavuotiaan näköiseksi,joka vetoaa naislukijoiden regressioon esimurrosiän ja murrosiän poikatyttövaiheeseen (tomboy), mistä herää kysymys siitä, onko Salanderin hahmon edeltäjä kirjallisuudessa ja kulttuurissa itse asiassa miespuolinen sankari. Salander ei ehkä olekaan jungilaisittain vain naislukijoiden animus, vaan ehkä kyse on siitä, että sukupuoli ei enää rajaa sankarin mallia. Kun perinteisissä tarinoissa roolijako miesten ja naisten rooleihin on selkeä, niin nykyisin on ehkä niin, että tarinoiden nykykuulija samaistuu sankareihin yli sukupuolirajojen.

Tätä voisi verrata Xena-soturiprinsessaan, josta on syntynyt myös kulttihahmo. Lisäksi vielä lesbojen kulttihahmo, josta on kirjoitettu myös paljon fanfictionia, joissa teemana on se, miten naiset ovat joutuneet miesten seksuaalisen tai muun väärinkäytöksen kohteeksi, ja joissa Xena pelastaa naiset miesten kynsistä. Siinä kun heteronaisten romanttinen kirjallisuus kuvaa juonitteluja ja kilpailua ihannoidun miehen rakkauden saamisen esteenä, niin vastaavasti lesbojen romanttinen kirjallisuus kuvaa, "miten naisten joutuvat eri tavoin heteromiesten kaltoin kohtelemaksi, ja lopussa itkien löytävät toisensa ja kietoutuvat syleilyyn lohduttaen toisiaan miesten kaltoinkohtelun jälkeen".

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset