Feministiset ja maskulistiset toimijat tasa-arvopolitiikassa

Feministiset ja maskulistiset toimijat voidaan asettaa tasa-arvopolitiikan kentällä eri tasoille (kuvio), jossa tasoina toimivat yksilö-, järjestö-, instituutio- ja valtiotaso.

Tasa-arvopolitiikan kentälle osallistuvilla yksilötason toimijoilla on erisuuruinen määrä kentällä arvokasta symbolista pääomaa, eli oikeutta tulla kuulluiksi vaikutusvaltaisissa tasa-arvokeskusteluissa. Yksilötasolla kaikki toimijat voivat kuitenkin osallistua tasa-arvokeskusteluihin esimerkiksi netissä tai kirjoittamalla lehtien yleisönosastoilla.

Järjestöt toimivat poliittisina painostusryhminä ja ne tavoittelevat vaikutusvaltaa poliittisessa järjestelmässä. Ne yrittävät vaikuttaa kannanotoillaan ja tasa-arvo-ohjelmillaan yhteiskunnassa vallitseviin tasa-arvodiskursseihin, tasa-arvotutkimuksen kysymyksenasetteluihin ja tasa-arvopolitiikan sisältöön.

Poliittisilla puolueilla on tasa-arvo-ohjelmia ja erityisesti puolueiden naisjärjestöt ovat aktiivisia tasa-arvokeskustelun moottoreita. Instituutiotasolla sijaitsevat ne toimielimet (esim. TANE), jotka valmistelevat hallituksen tasa-arvopolitiikan ja jotka tuottavat ja ylläpitävät yhteiskunnan vaikutusvaltaisimpia tasa-arvodiskursseja.

Instituutiotasolla vaikuttavat myös tasa-arvon asiantuntijoina toimivat tasa-arvotutkijat, joiden tuottaman tiedon varaan tasa-arvoelinten toiminta rakentuu.

Ylimmällä tasolla sijaitsee valtion tasa-arvoideologia ja hallituksen tasa-arvo-ohjelma. Hallituksen tasa-arvo-ohjelma on alemmilla tasoilla käytyjen valtakamppailujen lopputulos.

Yksilötaso

Yksilötasolla toimijat voidaan jakaa feminististeihin, profeministeihin, uusherrasmiehiin sekä maskulisteihin. Feministit, profeministit ja uusherrasmiehet ovat osittain päällekkäisiä kategorioita. Tasa-arvopolitiikan kentän ulkopuolelle jää ryhmä ”välinpitämättömät”, johon kuuluvat ne henkilöt, joilla ei ole intressiä osallistua tasa-arvopolitiikan kentän kamppailuihin.

Ihmiset sanovat usein vastustavansa feminismiä, maskulismia ja muita vastaavia -ismejä. Sen sijaan he sanovat kannattavansa ”oikeaa” tasa-arvoa. Voidaankin kysyä, mihin sijoittuvat lukuisat ”oikean” tasa-arvon kannattajat? Ilmaisu ”oikea tasa-arvo” ei kuitenkaan tarkoita paljon mitään, jos sen sisältöä ole määritelty yksityiskohtaisesti. Pitääkin kysyä, mitä ”oikean” tasa-arvon kannattajat konkreettisesti ottaen tarkoittavat?

Hailan (2001, 267) mukaan ihmisillä on aina ajattelun taustaolettamuksia, jotka ohjaavat ihmisten ajattelua; sitä kutsutaan ideologiaksi. Ideologia ei ole harhaoppia, mutta se on niiden käsitysten kokonaisuus, jotka muodostavat tiettyjen ihmisryhmien tai ihmisten käsitykset maailmasta ja ohjaavat heidän toimintaansa. Yksittäisen ”oikeaa” tasa-arvoa kannattavan henkilön sijoittamisesta feministiksi tai maskulistiksi muodostuu siten empiirinen kysymys. Esimerkiksi jos henkilö kannattaa nykyisenlaista tasa-arvopolitiikkaa, hänet voidaan luokitella feministisen tasa-arvokäsityksen kannattajaksi, vaikka hän ei identifioisikaan itseään feministiksi. Jos henkilö sen sijaan kannattaa ajatuksia kuten ”miesten aliedustus korkeakouluissa on merkittävä tasa-arvo-ongelma” ja ”tasa-arvoelimiin tulisi taata yhtäläinen edustus miehille”, hänet voidaan luokitella maskulististisen tasa-arvokäsityksen kannattajaksi. ”Oikean” tasa-arvon kannattamista jonkin ”-ismin” kannattamisen sijaan voidaankin pitää näennäisenä keinona yrittää asettua ideologisten luokittelujen ulkopuolelle.

Feministit muodostavat suuren ja heterogeenisen tasa-arvokeskusteluun osallistujien joukon; heitä yhdistää ajatus naisten huonosta asemasta yhteiskunnassa ja he korostavat naisten aseman parantamisen tärkeyttä. Feministi voidaan määritellä henkilöksi (nainen tai mies), joka ”uskoo, että naiset ovat yhteiskunnassa huonossa asemassa ja joka toimii tasa-arvopolitiikan kentällä tuon uskomuksen ohjaamana” (Zohrab 2002). Toisistaan voidaan erottaa feministinen identiteetti ja feminististen ajatusten kannattaminen. Usein ihmiset kannattavat feministisiä ajatuksia, vaikka eivät identifioisikaan itseään feministiksi. (McCabe 2005.)

Myös suuri osa poliittisesta eliitistä, sekä naisista että miehistä, on identifioitunut feministeiksi.

Uusherrasmiehillä tarkoitetaan feminismiä (syystä tai toisesta) tukevia miehiä. Uusherrasmiehen ei tarvitse välttämättä olla vakaumuksellinen feministi tai ylipäätään perehtynyt feminismin teoriaan. Käsite viittaa muuntuneeseen herrasmiehisyyden sisältöön, usein suhdanteen asettamien vaatimusten edessä. Erityisen houkutteleva uusherrasmiehen positio on poliittista pääomaa tavoitteleville miehille, jotka haluavat päästä feministien suosioon maksimoidakseen oman poliittisen pääomansa määrän. Miespoliitikoiden identifioituminen feminismin tukijoiksi on erityisen yleistä (ja käytännössä myös lähes pakollista) vasemmistopuolueissa. Valtiofeminismin suhdanteessa, jossa feminismiä pidetään lähestulkoon tasa-arvon synonyyminä, feminismiä vastaan asettuminen saattaisi olla poliittinen itsemurha.

Profeministit muodostavat pienen, mutta tasa-arvopolitiikassa vaikutusvaltaisen uusherrasmiesten alaryhmän, joka on voimakkaasti sitoutunut feminismin tukemiseen.

Maskulistit ovat lähes aina sukupuoleltaan miehiä. He ovat pyrkineet vaikuttamaan tasa-arvokeskusteluun erityisesti nettikeskustelujen kautta (usein anonyymisti), koska pääsy muille merkittävämmille areenoille on ollut vaikeaa. Nettikeskustelut ovatkin olleet maskulistien dominoimaa aluetta, samalla kun feministit dominoivat virallisia tasa-arvodiskursseja ja mediaa. Maskulisteja voidaan arvioida olevan vain pieni murto-osa feminististien määrästä ja he sijoittuvat yhteiskunnan poliittiseen ja tieteelliseen marginaaliin. Poikkeuksen näyttää tekevän lääkärien ammattiryhmä, jossa maskulistisia ajatuksia esiintyy runsaasti (esim. Kotro  & Sepponen 2007). Lääkäreiden suuri osuus maskulisteista voidaan selittää sillä, että lääkärien riippuvuus poliittisesta pääomasta on monia muita korkean statuksen ammattiryhmiä pienempi. Lääkärit kykenevätkin helpommin asettumaan tasa-arvokeskusteluissa valtiofeminismin dominoimaa suhdannetta vastaan ilman negatiivisia seurauksia.

Malmin mukaan feministien ja konservatiivien koalitiossa maskulistit nähdään usein ristiriitaisena stereotyyppinä, jossa he ovat yhtä aikaa epämiehekkäitä valittavia nössöjä, mutta siitä huolimatta naisten sovinistisia alistajia. (Malmi 2009, 154; ks. myös Clatterbaugh 1997).

Järjestötaso

Naisliike on ollut Suomessa voimakas vaikuttaja jo yli sadan vuoden ajan ajan. Naisjärjestöissä on yli 600 000 jäsentä; kaikki naisjärjestöt eivät kuitenkaan ole feministisiä. Naisjärjestöt voidaan jakaa feministisiin, hyväntekeväisyys ja vapaaehtoistyöhön perustuviin järjestöihin sekä puolueiden naisjärjestöihin.

NYTKIS on naisjärjestöjen kattojärjestö, johon kuuluvat eduskunnassa edustettuina olevien puolueiden naisjärjestöt, Naisasialiitto Unioni ry, Naisjärjestöjen Keskusliitto ry ja Suomen Naistutkimuksen Seura ry. NYTKIS (2009) työskentelee määritelmänsä mukaan ”naisten aseman parantamiseksi, todellisen sukupuolten välisen tasa-arvon toteuttamiseksi ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi” ja sen ”toiminnan päämäärinä ovat sukupuolten tasa-arvo, naisten syrjinnän lopettaminen ja ihmisoikeuksien toteutuminen”.

Naisasialiitto Unioni (2009) on ”poliittisesti sitoutumaton feministinen naisjärjestö, jonka tavoitteena on naisten aseman parantaminen ja sukupuolisyrjinnän poistaminen.” Kahdella suurimmalla naisjärjestöllä (Naisasialiitto Unioni ja NYTKIS) on vakiopaikat TANEssa ja pysyvä valtion rahoitus.

Naisjärjestöt luotiin jo vuosisadan alkupuolella naisten poliittisen kokemuksen kehittämiseksi. Lisäksi naiset katsoivat itsellään olevan ajettavanaan erityisiä naisten kysymyksiä, joita pystyttiin parhaiten tuomaan esiin naisjärjestöjen kautta.

Feministiset puolueet. Osa puolueista on määritellyt itsensä feministisiksi. Feminismi kuuluu kiinteästi kaikkien suurten ei-oikeistolaisten ja ei-konservatiivisten puolueiden periaatteisiin (SDP; Vasemmistoliitto; Vihreät). Malmi (2009, 337) kertoo, että vasemmistopuolueiden näkökulmasta katsottuna yhteiskunta näyttää paikalta, jossa etuoikeutetut sosiaaliset ryhmät alistavat huonommassa asemassa olevia ryhmiä. Vasemmistolainen ideologia rohkaisee ryhmiä esittämään itsensä alistettuina, sorrettuina ja ilman valtaa olevina. Koska naiset nähdään alistettuna ryhmänä, vasemmistolaiset puolueet ovat innokkaampia parantamaan naisten kuin miesten asemaa. Ruotsissa lähes kaikki puolueet ovat julistautuneet feministisiksi. Suomalaisissa keskusteluissa feministi-sanalla on ollut negatiivisempi kaiku ja siksi puolueet ovat olleet vastahakoisia julistautumaan eksplisiittisesti feministisiksi, vaikka lukuisia keskusteluja aiheesta on käyty. SDP:n puoluejohtajaehdokkaiden tentissä 2008 seitsemän ehdokasta (naiset ja miehet) identifioivat itsensä feministeiksi, kun asiaa heiltä kysyttiin (Dooris 2008). Turun Sanomien ( 2007) kyselyn mukaan ”eduskunnassa istuu ainakin 32 kansanedustajaa, jotka uskaltautuvat julkisesti tunnustautua feministeiksi. Heistä 22 on naisia ja 10 miehiä.” Lukuihin eivät sisälly ne edustajat, jotka ovat muissa yhteyksissä julistautuneet feministeiksi: tasa-arvoministeri Stefan Wallin (RKP) kutsui itseään jopa radikaaliksi feministiksi.

Erillinen naisjärjestöjen ryhmä ovat puolueiden naisjärjestöt, jotka ovat ideologisesti lähellä pääpuoluetta, mutta jotka käyttäytyvät naisten aseman parantamiseen suuntautuneiden intressiryhmien tavoin. Puolueiden naisjärjestöille on turvattu lakisääteinen osuus (12 %) puolueiden valtionrahoituksesta. Vastaavia lakisääteisesti tuettuja puolueiden miesjärjestöjä ei ole aikaisemmin ollut, mutta vuonna 2009 aloittivat toimintansa Vasemmistoliiton ja Vihreiden miesjärjestöt. Yleisenä ajattelutapana on ollut, että puolueet miesenemmistöisinä ajavat joka tapauksessa miesasiaa: siksi erillisiä miesjärjestöjä ei tarvita. Vasemmistopuolueiden naisjärjestöjä voidaan kuvailla voimakkaan feministisiksi niiden julkaisemien lehtien perusteella. Oikeisto-keskusta puolueiden naisjärjestöt eivät ole yhtä avoimesti feministisiä, mutta ne toimivat usein yhteistyössä muiden puolueiden naisjärjestöjen kanssa naisten aseman parantamiseksi puoluepoliittisista näkemyseroista huolimatta. Hollin mukaan erityisesti 1990-luvun puoliväliin saakka tasa-arvopoliittiset toimijat muodostivat ”strategisia kumppanuuksia” naisjärjestöjen ja naispoliitikkojen kanssa (Holli 2003; 2006,128). Ne ovat kyenneet yhdistämään voimansa naisten tärkeinä pitä¬missä kysymyksissä, kuten lasten päivähoito ja sukupuolikiintiöt päätöksentekoelimissä. Myös TANEn keskeinen toimintamuoto on ollut yhteistyö naisjärjestöjen ja naispoliitikkojen kanssa. (Holli & Kantola 2007.)

Maskulistisia miesjärjestöjä ovat maltillinen Miessakit ry, joka on edustanut miesnäkökulmaa TANEssa ja radikaalimpi Miesten tasa-arvo ry.

Feministisenä miesjärjestönä toimii Profeministimiehet ry.

Instituutiotaso

Tasa-arvotutkimus tuottaa tietoa tasa-arvopolitiikan tarpeisiin. Tasa-arvotutkimus kuuluu naistutkimuksen alaisuuteen ja sillä on kiinteä yhteys naisliikkeen tavoitteisiin. Kuusipalon (2002) mukaan ”naistutkimuksella on aina ollut kaksi tehtävää: tutkia ja selittää naisten alistuksen syitä sekä kehittää keinoja tämän asiantilan muuttamiseksi. Näitä taas tasa-arvopolitiikka on pyrkinyt toteuttamaan käytännön politiikassa.”

Naistutkimuksen alaisuuteen kuuluu myös kriittinen miestutkimus, jonka parissa on tuotettu tietoa miehistä tasa-arvopolitiikan tarpeisiin. Kriittisillä miestutkijoilla on runsaasti feminististä pääomaa, joka antaa heille oikeuden tulla kuulluksi tasa-arvopolitiikan kentällä .

Linkkinä tasa-arvotutkimuksen ja tasa-arvoelinten välillä toimii TANEn tutkimusjaosto.

Tasa-arvoelimet vastaavat tasa-arvopolitiikan suunnittelusta ja käytännön toteuttamisesta. Tasa-arvoelimet kuuluvat STM:n alaisuuteen ja ne ovat sukupuolijakaumaltaan hyvin naisvaltaisia. Tasa-arvoyksikössä oli työssä 16 naista (STM 2009), mutta ei yhtään miestä. Tasa-arvoelimet ovat ideologisesti sitoutuneet feminismiin.

Osana TANEa on toiminut miesjaosto vuodesta 1988 lähtien. Jaostossa miesnäkökulmaa on edustanut Miessakit ry. Miesnäkökulmastaan huolimatta TANEn miesjaostoa ei kuitenkaan voi lukea maskulistisen miesnäkökulman edustajaksi.

Valtiotaso

Pohjoismaissa feminismin ja valtion välinen suhde on ollut läheinen ja suhteen kuvaamiseen on käytetty valtiofeminismin käsitettä. Tasa-arvoelin on valtiofeministinen silloin, kun se toimii tehokkaana naisten ja naisliikkeiden vaateiden välittäjänä suhteessa valtioon. Valtiofeminismillä on tarkoitettu muun muassa virallisten tasa-arvoelinten toimintaa ja politiikkaa silloin, kun ne ovat edistäneet naisten ja naisliikkeiden toimintaa. (Holli 2002, 129–133; Mazur 2001; Holli & Kantola 2007).

Liisa Rantalaiho (1994, 20) toteaa valtiofeminismin olleen naisille Suomessa välttämätön toimintamalli. Kansainvälisessä tutkimuksessa julkishallinnossa toimivaa feminististä byrokraattia, joka on toiminnassaan pyrkinyt huomioimaan naisten aseman edistämistä, on kutsuttu femokraatiksi. Nimitystä voidaan käyttää sekä mies- että naispuolisista työntekijöistä. (Holli 2002, 129–133; Mazur 2001; Holli & Kantola 2007). Valtiofeminismiä pidetään usein naisliikkeen maltillisimpana ja sopeutetuimpana muotona (Haavio-Mannila 1983; ks. myös Gelb 1989).